Kun jotakin puuttuu - "Terveisiä isälle!"

Sunnuntai 26.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Kun jotakin puuttuu

”Terveisiä isälle!”

Kesän loppupuolella ilmestyy teokseni ”Terveisiä isälle!”. Olen hionut tekstiä väsyksiin asti napakan kustannustoimittajan kannustamana, ja nyt kirjasta puuttuu enää loppusilaus eli kansi. Odotan innokkaasti taiteilijan kansiehdotuksia, sillä tällä kertaa itselläni ei ole poikkeuksellisesti ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, miltä tämän romaanin ulkokuori voisi näyttää. Onneksi ammattilaiset osaavat.

”Terveisiä isälle!” on faktaan perustuva fiktiivinen romaani, joka kertoo kahden tosilleen ennen tuntemattoman siskon sekä nuoren Markuksen yhteen punoutuvan elämäntarinan, tai ainakin osan siitä. Aihe rysähti elämääni vajaa kaksi vuotta sitten, kun sain sähköpostia tuntemattomalta henkilöltä, joka kertoi olevansa siskoni. Meillä oli viestin mukaan yhteinen isä.

Minua pyydettiin viime syksynä kertomaan kirjoittamisesta ja kirjoistani erääseen tilaisuuteen. Valmistauduin huolella, nuoremman sukupolven avustuksella tein myös PowerPoint- esityksen, sillä mielestäni kuvat elävöittävät mukavasti esitelmää. Yleensä minulta kysytään näissä tilanteissa, olenko parhaillaan kirjoittamassa uutta teosta, ja sen vuoksi esityksen viimeisessä kuvassa oli näkymä, jossa sohvalla istuu kaksi hymyilevää, vaaleahiuksista naista. Kerroin yleisölle, että kuva on siitä päivästä, jolloin tapasin sisareni ensimmäisen kerran. Mainitsin myös lyhyesti, miten olin saanut tietää hänen olemassaolostaan, ja miten olimme alkaneet rakentaa tuttavuuttamme ensiksi sähköpostien avulla ennen kuin tapasimme toisemme ensimmäisen kerran. Ja kyllä, olin kirjoittamassa aiheeseen liittyvää teosta.

Kun olin lähdössä tilaisuudesta pois, kaksi rouvaa tuli juttelemaan minulle. Molemmilla oli samantyyppinen tarina: Elämään oli ilmestynyt yhtäkkiä uusi sisar tai veli. Myös minua kyyditsemässä ollut henkilö kertoi paluumatkalla, että hänelläkin oli veli jossakin pohjoisessa. He eivät olleet koskaan tavanneet, mutta kumpikin tiesi toisensa olemassaolosta.

Kun eräs puolituttu samasta jumpparyhmästä kysyi, olenko nyt kirjoittamassa jotakin, ja kun kerroin hänelle teoksen teemasta, niin nainen tuumasi:”Kuule, minullakin on veli tuolla jossakin. Pitäisiköhän ottaa yhteyttä häneen?” Kuinka paljon meitä onkaan, joilla on tuntematon verisukulainen jossakin päin Suomea tai maailmaa?

Olen tämän teoksen kirjoittamisen aikana vähitellen oppinut ymmärtämään, kuinka raskasta elämä voi olla, jos siitä puuttuu toinen vanhempi, tai jos tietää, että tuolla jossakin on hän, kenen perimää kannan, mutta jota en tunne. Kuka minä olen, ja miksi minä olen juuri tällainen? Siskoni kertoi rakentavansa minuuttaan pala palalta aina sitä mukaa, kun hän oppi lopulta aikuisuudessaan tuntemaan oikeaa isäänsä. Se on ollut hidasta rakentamista, eikä ole varmaa, tuleeko kuvasta koskaan kokonainen, mutta kuka meistä on täysin kokonainen?

Olen välillä suorastaan tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen saanut elää perusturvallisen ja hyvän lapsuuden ja nuoruuden, kun taas siskoni perheessä asiat ovat olleet monimutkaisempia. Olen kuitenkin päättänyt, että saan olla onnellinen ja tyytyväinen omasta osastani, sillä minä en ole syypää isäni tekemisiin. Minulle siskon löytyminen on ollut ihana asia, me tulemme toimeen hyvin, ja meillä on hienoja keskusteluja keskenämme. Olemme myös samaa mieltä siitä, että kaikesta huolimatta tuohon aikaan (1960-luvulla) kahden perheen rikkominen ja niiden jäänteistä uuden perheen rakentaminen olisi ollut suorastaan mahdotonta.

Ja kyllä, siskoni on lukenut romaanini käsikirjoituksen moneen otteeseen ja hyväksynyt sen sisällön.

Luulen, että kun syksyllä pääsen pitämään kirjaesittelyjä joihinkin tilaisuuksiin, niin esityksen jälkeen joku tulee kertomaan omaa tai tuttavansa tarinaa siitä, kuinka kerran hänkin sai tietää, että hänellä on tuntematon verisukulainen. ”Älä mene sekoittamaan kenenkään elämää,” oli siskolleni sanottu joskus. Minun neuvoni on kuitenkin päinvastainen: Etsi hänet käsiisi.